|
|
Säätiedotus alkoi lupailla hyviä kelejä, joten päätimme jättää majapaikkamme Taupossa ja lähteä muutaman päivän telttareissulle vuoristossa sijaitsevalle, osittain Ureweran kansallispuistossa virtaavalle Ruakiturille. Paikka on kuulopuheiden mukaan Uuden Seelannin parhaita jokia, mautta vain jos ei sada. Jos taas sataa, niinkuin vuoristossa hyvin usein tekee, niin joki samenee helposti kalastuskelvottomaan kuntoon useaksi päiväksi. Ajoitus oli siis kaikki kaikessa, ja koska oli ollut melko pitkä sateeton kausi, päätimme yrittää kalastusta joella.
Matka joelle kulki vuoristoalueen läpi erittäin kapeaa, päälystämätöntä, mäkistä, mutkaista ja rotkoista SH38:aa pitkin. Tiekartassa kerrotaan, että 150 kilometrin matka Rotoruasta Waikaremoanaan, jonka lähellä sijaitsee Ureweran kansallispuiston opastuskeskus, kestää 4 tuntia ja 15 minuuttia, mikä ei ole lainkaan kaukana totuudesta. Sen verran pientä pyöritystä tuo valtatien ajaminen oli.
Ureweran opastuskeskuksesta saimme kartan joelle, mutta siellä ei osattu kertoa kalastusasioista mitään. Ajoimme eteenpäin Lake Waikaremoanan rannalla sijaitsevalle leirintäalueelle, jossa sieltäkään ei heti meinannut löytyä ketään asioista tietävää, mutta lopulta kuitenkin saimme tietoomme, että Ruakituri varmaankin kannattaa käydä katsomassa. Joen sen hetkisestä vesitilanteesta emme saaneet tietoa, ilmeisesti ketään muita siellä ei ollut vähään aikaan vieraillutkaan.
Leirintäalueelta oli enää kolmisenkymmentä kilometriä matkaa joelle, siis tuollainen parin tunnin ajomatka. Valitsimme jokipätkäksemme Ruakiturin keskiosat, joissa ennakkotietojen mukaan olisi taimenta ja kirjoa kumpaakin erittäin mukavasti ja isojakin.
Iltapäivä oli jo pitkällä ennenkuin pääsimme kalaan. Ruakituri näytti hienolta virratessaan keskellä jyrkää kanjonia. Koska joki tulvi ilmeisen usein, ja vesi matalalla, oli rannoilla nyt hyvin heittotilaa. Myös joella eteneminen onnistui helposti, joskin joen kivet tuntuivat olevan erittäin liukkaita. Joki oli suunnilleen Vantaanjoen kokoinen, mutta vesi onneksi monin verroin kirkkaampaa. Syvimmät ja parhaimman näköiset montut ja kiventakuset kätkivät kuitenkin kalat pois näkyviltä, joten näissä paikoissa oli tyytyminen sokkokalastukseen.
Aika nopeasti aloituksesta sokkokalastus tuottikin tulosta, irroiteltavakseni pääsi parikiloinen taimen. Jatkoimme ylävirtaan, ja onnistuimme spottaamaan pari taimenta lisää. Näitä emme kuitenkaan saaneet ottamaan ja jatkoimme eteenpäin. Simo sai pari standardikalaa matkan varrelta.
Simo jäi mättämään isoa ja syvää poolia. Itse otin hieman etäisyyttä ja kävelin ylöspäin. Kalastin hyvän näköisen poolia normaalilla ylävirtatekniikalla, kun aurinko alkoi painua kukkuloiden taakse ja tiesin että kohta pitäisi lähteä takaisin päin. Pooli ei ollut antanut tärppiäkään, mutta näytti siltä että siinä on pakko olla kalaa. Tein raukkamaisen ratkaisun, ja vaihdoin siiman päähän Marabou Muddlerin. Vaihdoin kalastussuunnan alavirtaan ja lähdin kampaamaan poolia pitkillä korjaamattomilla heitoilla pyrkimyksenäni saada streameriin kunnon vauhti ja kalojen iskurefleksit heräämään. Noin viidennellä heitolla sitten loiskahti, ja taimenlontti pamahti kiinni. Hetken päästä mittailin rantahiekalla 63-senttistä kaunista kullanväristä koukkuleukaa. Hieno kala, vaikka menetelmä olikin hiukan epäortodoksinen. Onneksi perhona ei sentään ollut tämä tunnettu kotimainen kimalteleva salakkajäljitelmä...
Simo tuli paikalle, ja kertoi saaneensa 62-senttisen kirjolohen. Oli kuulemma ollut hyvä matsi. Tunsin suunnatonta ilkeämielistä tyydytystä kun pääsin kuittaamaan vielä sentin pidemmällä kalalla!
Majoittautumisen jälkeen päätimme kokeilla vielä iltakalastusta. Simo valitsi paikkansa paremmin ja poimi "kotipoolin" alaosassa tuikkineen 50+ senttisen kirjon talteen etäisesti Elk Hair Caddista muistuttavalla perholla. Itselleni lyhyt iltasessio ei tuottanut tapahtumia.
 Tarjousta taimenelle ylävirtaan |
 Ruakituri Rainbow |
 Ruakiturin jylhää maisemaa |
Seuraavana aamuna lähdimme etenemään alavirtaan, mutta ennen sitä pakkasimme telttamme kasaan, emme nimittäin olleet ihan sataprosenttisen varmoja telttapaikkamme laillisuudesta. Uudessa Seelannissa kun ei brittiläiseen tapaan tunneta jokamiehenoikeuksia. Joka paikassa on kylttejä, joissa varoitetaan syytteen uhalla tunkeutumasta yksityiselle maalle. Ja uhataan ampua kaikki vieraat koirat.
Kalastus alkoi heti hienosti, kun Simo poimi taimenen kotipoolia seuraavasta koskesta. Sitten mies vielä rokotti parilla nätillä kirjolohella, ennenkuin minä sain ensimmäiseni. Alkoi käydä selväksi, missä energisyydestään kuuluisat Ruakituri Rainbowsit majailivat. Jos onnistui löytämään juuri sellaisen tyypillisen suomalaisen istarimontun, johon tulee tasainen riittävän kova virta ja joka myös päättyy riittävän nopeasti, oli löytänyt käytännössä varman yli 50-senttisen kirjolohen ottipaikan eli Täydellisen KirjolohiPoolin (TKP). Ja näitähän Ruakiturin keskiosilta todella löytyi!
Kuulapäänymfeillä ja muilla painotetuilla perhoilla ronkimmekin sitten kaikki TKP:t noin kolmen kilometrin matkalta. Näitä monttukaloja emme juurikaan nähneet, mutta muualla niitä kyllä näkyi aina silloin tällöin, vaikkemme niitä erityisemmin etsineetkään. Eräskin parikiloinen taimen oli aivan rantamatalassa syömässä, kun pääsin yllättämään sen jäniksenkorvanymfillä. Ikävä kyllä väsytys tiukassa virrassa johti perukkeen katkeamiseen.
 MC onkii |
 Yeeeee-Haa!!! |
 Se olikin räkä |
Karkuutuksia tuli sinä päivänä muutenkin paljon. Kaloja tuli ylös asti ehkä kymmenkunta, ja karkuun meni vähintään saman verran. Osan karkuutuksista voi laittaa huonon tuurin piikkiin, mutta ainakin itse menetin kaloja myös omista virheistäni. Sain karvaasti huomata, ettei verisolmun ylijäämäpätkästä muodostettu sivuperuke ole kestävä isomman kalan kanssa. Ruakiturin maineensa veroisten kirjojen kanssa selvisi myös, että jos kalan aikoo saada, kannattaa käyttää riittävän järeää koukkua - 0,20-millisellä Stroftillakin saa kyllä vedettyä heikoman koukun suoraksi.
 Simolla syö jälleen |
 Melkein valmis fisu |
 Ruakiturin standardikirbeli |
Illan hämärtyessä lähdimme talsimaan takaisin ylävirtaan. Kolmen vartin kävelyn ja kahlailun jälkeen huomasin, että takkini oli pudonnut repun päältä johonkin. Koska pimeä oli tulossa tunnin päästä, emme voineet kääntyä takaisin, ja seuraavan päivän kalastussuunnitelma hahmottui saman tien. Takkia olisi tultava etsimään, sillä sateen sattuessa minulla ei olisi muuta vedenpitävää vaatetta.
Siirto ei kuitenkaan ollut hullumpi. Seuraavana aamuna aamupalan jälkeen lähdin edeltä kävelemään alavirtaan, ja takki löytyi kuin löytyikin melko läheltä edellisen päivän lopetuspistettä. Siitä pisteestä ylävirtaan aloitin kalastuksen. Melko pian olin kahta pitkää väsytystä kokeneempi. Totesin koukun suoristuneen, ja päätin varmistaa seuraavan kalan saamisen ylös maksimaalisella todennäköisyydellä. Vaihdoin perukkeeksi tasapaksun 0,22-millisen ja valitsin perhorasiasta kympin larvan, jonka koukku näytti riittävän paksulta. Sitten etsiydyin ylävirtaan seuraavalle TKP:lle.
 Simo onkii TKP:tä. |
 Standardi kirbeli jälleen |
 Tulva tuo mukanaan kaikkea pientä... |
Tärppiä ei tarvinnut kauaa odottaa. Nyt väsytyskin sujui hyvin ja hienolle 58-senttiselle kirbelille löytyi myös tarvittava rantautuspaikka, haaviahan minulla ei ollut. Jatkokin sujui menestyksekkäästi, ja seuraavasta poolista kävi irroiteltavana edellisen kalan sentin lyhyempi lajitoveri. Pulskassa kunnossa sekin. Vielä ylävirtaan edetessä poimin matkalta spottaamani 50+ kirbelin.
Törmäsin Simoon melko pian, oli saanut jonkun kalan ja karkuutuksen ylempää. Olimme paikassa, joka oli edellisenäkin päivänä tarjonnut reilusti elämyksiä, ja jäin katselemaan Simon kalastusta. Eihän siinä sitten kauaa kestänyt kun mies bongasi virrasta kalan, ja pian oli jo ilmeisen hyvänkokoinen kala kiinni. Hetken väsytyksen jälkeen Simo otti haavin esille, kurottautui kalaa kohti ja juuri ratkaisella hetkellä heitti näyttävän voltin liukkailla kivillä. Kala, joka oli kuulemma yli 60-senttinen kirjolohi, oli tietysti mennyt menojaan.
Poolissa näkyi kuitenkin muitakin kaloja, ja pian Simon vapa oli taas mutkalla. Harjoituksen jälkeen kalan ylösottokin sujui jo paremmin, ja 59-senttinen taimen lepäsi haavissa. Pooliin jäi tämän jälkeen vielä ainakin yksi kalastamaton kala, mutta yrityksistäni huolimatta en saanut sitä enää reagoimaan mitenkään. Ilmeisesti kahden kalan väsytys oli saanut sen varuilleen.
Päätimme vielä iltapäivällä kokeilla kalastusta leiripaikalta reilusti ylävirtaan. Tältä osuudelta ei kalaa pahemmin kuulunut, Simolle kaksi kirjoa, minulle MP:t.
 Ruakiturin keskiosaa |
 Yksi lukuisista väsytyksistä |
 nätti 57-senttinen |
|
|