|
|
Säämies ennusti alkavalle viikolle korkeapainetta ja aurinkoa, joten viimeisen kokonaisen reissuviikkomme alkaessa oli korkea aika lähteä kunnon puskareissulle vuoristoon. Kohteeksi valitsimme Waiau-joen, joka sekin virtaa Ureweran kansallispuistossa. Waiaulla näytti olevan myös sopivia autiotupia sopivin välein jokivartta, joten paikka vaikutti vaelluskalastukseen ihanteellisesta.
Ostettuamme ruokaa, eli pussipastoja, salameja ja MilkyBar-suklaapatukoita Rotoruasta, suuntasimme Muruparaan paikallisen metsähallituksen eli Department of Conservationin (DoC)n toimistolle. Sieltä saimme hankittua tupalippuja, joilla DoC:in tuvissa yöpymiset maksettiin. Eivät olleet pahan hintaisia, 5 taalaa/nuppi/yö. Kertoivat toimistossa, että kovin suureen ruuhkaan ei pitäisi joella törmätä, mikä sitten todella pitikin paikkansa. Viiden yön vaelluksemme aikana näimme tuvilla yhteensä neljä ihmistä, ja näistäkin kaksi oli DoC:in omaa henkilökuntaa.
Waiaun jokivarteen johtavalle polulle pääsimme yksityistietä pitkin, jota saimme käyttää kun jätimme automme paikallisen Maoriyrittäjän maksulliselle parkkipaikalle. Järjestely oli oikeastaan aika hyvä, sillä moneen otteeseen meitä oli varoitettu jättämästä autoa sivuteille vartioimatta. Sellaisissa paikoissa autoista kuulemma häviää hyvinkin nopeasti kaikki mikä vaan irti lähtee.
Legin ensimmäinen päivä kului kävelyyn. Emme edes päässeet tavoitteenamme olleelle Parahakin tuvalle, vaan oli tyytyminen pari kilometriä lähempänä sijaitsevaan Te Totaran tupaan. Maasto oli yllättävän raskasta kulkea, varsinkin kun kyllästyttyämme puoliksi joessa kulkevaan matalan veden reittiin vaihdoimme ylempänä kulkevaan korkean veden polkuun. Olisihan se pitänyt ymmärtää, että Uuden Seelannin korkeuseroilla se tarkoittaa jatkuvaa kiipeämistä jyrkkiä rinteitä ylös ja alas, ei mitään herkkua ylipakatun rinkan kanssa. Varsinkaan kun tiheän pusikon läpi rinkan kanssa mahtuminen ei joka paikassa ollut itsestään selvää.
 Harvinaisen aukea paikka |
 Reitti seuraili jokivartta |
 Te Totara Hut |
Toisena päivänä pääsimme jo kalaan, kunhan olimme kävelleet Parahakin tuvalle. Suunnitelmana oli kalastaa tuvan lähellä Waiauhun laskevaa sivujokea, Wairoaa yhtymäkohdasta ylöspäin.
Heti Wairoan suu oli erittäin hienon näköinen kalapaikka. Siinä kohtaa joen yli menee riippusilta, jolta paluumatkalla kaloja tiirailtiin oikein aitiopaikalta, mutta kaloja näkyi paikalla useampia rannaltakin. Simon vuoro oli yrittää ensimmäisenä, ja minä annoin ohjeita ja seurasin tilannetta pusikon seasta. Pienessä virranpätkässä riutan reunassa ruokaili parikin kalaa tehden pieniä pyrähdyksiä virrassa ajelehtivien nymfien perään silloin tällöin.
Simo heitti muutaman kerran, ja näin kuinka toinen kaloista perhon valuessa ohi kääntyi alavirtaan ja lähti perhon perään. Samassa Simon vapa pongahti kaarelle ja koska kamera oli kädessä annoin filmin palaa. Kalakin oli hieno, kaunis vajaa parikiloinen kirjolohi.
Vaikka pooli olikin jo varmasti häiriintynyt, halusin minäkin yrittää onneani. Hyvää tuuria olikin mukana, kun yhtäkkiä jostain poolin alapäähän ilmestyi jostain alavirrasta kirjolohi mukavasti heittohollille. Nopea heitto, kala lähti seuraamaan, ja kiinni oli! Tämä oli hieman pienempi kala kuin Simon saama, mutta yli 50-senttinen silti.
 Pahaa aavistamaton kirjolohi... |
 ...siiman jatkeena |
 Myös Simo sai poolista fisun |
Jatkoimme Wairoaa ylöspäin, ja kaloja löytyi monestakin poolista. Vesi oli Wairoalla kirkkaampaa ja montut ehkä matalampia kuin itse Waiaulla, joten spottailu onnistui paremmin kuin pääuomassa. Erittäin mieleenpainuvaa oli seurata kahta kookasta kirjolohta korkean jyrkänteen päältä Simon yrittäessä epätoivoisesti saada niitä ottamaan. Kalojen ruokahalu ei tällä kertaa herännyt, mutta visuaalisesti kokemus oli hieno.
Kaikissa pooleissa kaloja ei toki nähnyt yhtä selkeästi. Kalahavainto saattoi olla vain tumma liikkuva varjo jossain montun pohjalla, tai sitten nopea hopeinen vilahdus kun kala napsi virrasta syötävää itselleen. Ainoa kala jonka vielä sinä päivänä saimme havaittiinkin juuri tällä tavalla. Näimme mukavankokoisen kyljen vilahduksen virrassa aina silloin tällöin, ja hiivin heittämään kalan alapuolelle. Muutama heitto virtaan, ja ajelehtiva jäniksenkorvanymfi toi 62-senttisen koukkuleuan valokuvattavaksi asti.
 Virrassa ruokailee kala |
 Täällä myös |
 62-senttinen palaa vapauteen |
Seuraavana päivänä kävelimme ensin Central Waiau tuvalle, ja majottautumisen jälkeen lähdimme kalaan alavirtaan. Kalaa alkoikin löytyä melkein heti, ja koko päivä oli enemmän tai vähemmän tasaista kalan tuloa. Kilon parin kirjolohta löytyi joen montuista aika tasaisesti, ja parhaiten jäi mieleeni kala, jonka löysin alkuiltapäivästä hieman vaatimattomammasta pikku painaumasta. Heitin kalalle aika monta kertaa, kunnes lopulta sain sen tarttumaan parin potkun ajaksi.
Päivän kalastuksen jälkeen muistin paikan paluumatkalla. Muistaen, mihin kala jäi, lähestyin sitä alavirrasta ja heitin suhteellisen kaukaa kalan oletetulle ruokailulinjalle. Jumps jumps! Siimasta tukistettiin vihaisesti. Treffikala oli juuri siinä, mihin olin sen muutama tunti sitten jättänytkin. Muutaman minuutin väsytyksen jälkeen mittasin rantamatalassa hienon koukkuleukaisen kirjolohen 57-senttiseksi.
 Puitteet eivät jättäneet toivomisen varaa |
 Fish On! |
 Väsytys alkaa lähestyä loppuaan |
Kolmantena Waiaun kalastuspäivänä suuntasimme edelleen Central Waiaulta alavirtaan, vielä pidemmälle kuin edellisenä päivänä, ja aloitimme kalastuksenkin vasta aivan uusilta ottipaikoilta. Ensimmäinen poolini oli pienen koskipätkän jälkeinen suhteellisen matala pooli, jossa kuitenkin oli herkullisen näköisiä pieniä virtoja, joissa kala voisi ruokailla. Lähemmissä virroissa ei näkynyt mitään, eikä niistä mitään napannutkaan. Lähimpänä vastarantaa oleva virta sen sijaan näytti arvoitukselliselta, ikään kuin sen alla olisi ollut vähän syvempi monttu.
Heitin painotetulla perholla kauimmaiseen virtaan ja siimasta tempaistiin. Iso kirjolohi ponkaisi ilmaan ja väsytyskamppailu alkoi. Olin oikeastaan aika yllättynyt kalan koosta sillä paikka ei suinkaan ollut joella parhaimmasta päästä. Kala koitti pyörittää siimaa sinne tänne, mutta ei onneksi onnistunut ja sain vedettyä suostuteltua sen uimaan rantahiekalle ottipaikan alapuolisessa poolissa. Tämä kala oli ehdottomasti isoin mitä olin tällä reissulla saanut, paksu naaras ja pituutta 67 senttiä. Kerrassaan upea kala! Harmi vain, että Simo kalasteli sillä hetkellä paljon alempana eikä kameraa ollut käsillä.
Lähdin alavirtaan kertomaan kalasta Simolle, joka oli kai saanut jo kontaktin kaloihin, muttei mitään ylös. Poolit alkoivat olla aika syvän näköisiä, ja näytti siltä että sight fishingin sai siltä päivältä unohtaa. Lyijyä perukkeeseen lisäämällä (Waiaulla sallittua) kaloja sitten löytyikin monttujen pohjalta, mm. eräs 60-senttinen ja lukuisia pienempiä.
Illalla oli aika kokeilla, minkälainen on Waiaun evening rise. Tällä kertaa minä valitsin poolini paremmin, kaksi poolini alaosassa tuikkinutta kirjoa kävivät tutustumassa Coddard Caddikseen, mutta Simon poolissa ei kaloja tuikkinut. Siitä huolimatta, että päivällä olimme nähneet niitä olevan siellä enemmän kuin yksi. Ehkäpä edellisen päivän kalastuspaine (Simo sai silloin poolista kalan ja minä annoin toiselle leuoille) oli tehnyt kalat varovaisiksi.
 60 senttiä kirbeliä |
 Central Waiau Hut |
 Tämän opossumin päälle melkein astuttiin |
Viimeisen Waiaun kalastuspäivämme käytimme Central Waiaun yläpuolisen osuuden tutkimiseen. Täältä löytyi taas paremmin näkyvän kalan kalastukseen sopivia pooleja, ja näkyihän niitä kalojakin. Heti päivän aluksi Simo pyydysti standardikirjon, ja itsekin pääsin pian yrittämään pooliin, jossa näkyi heti useampi kala. Suurin osa niistä tosin oli pieniä, parikymmensenttisiä.
Aloin yrittää isointa, arviolta parikiloista kirbeliä varovaisesti alhaalta päin. Ensimmäisellä heitolla sainkin kalan seuraamaan, mutta sitten kala muuttui välinpitämättömäksi. Muutaman kerran sille heitettyäni jostain ilmaantui ehkä 35-senttinen kirjo, joka nappasi perhon. Brutaalisti vedin kalan rantaan, ettei se meuhaamisellaan säikyttäisi isompaa kalaa pois.
Isompi kala ei mennyt minnekään. Ei se tuntunut välittävän mitään siitäkään, että menetettyäni monta perhoa kalan yläpuolella olevaan puuhun kävelin lopulta aivan sen viereen larvastelemaan. Olin aika ällikällä lyöty, kun sitten lopulta sain otuksen hyväksymään haulin kanssa suoraan suuhun tarjotun larvani. Uuden Seelannin kalatko muka äärimmäisen varovaisia? Ei ainakaan tämä 59-senttinen.
Puoleen päivään mennessä sain vielä toisen kirjon lähes samalla tavalla, Simolla oli hiljaisempaa. Illaksi oli tarkoitus ehtiä vielä Te Totaran tuvalle, joten lounaan jälkeen lähdimme kävelemään. Pakko oli vielä pysähtyä kalastamaankin Wairoan suulle, mutta paikasta bongattu hyvänkokoinen kirjo oli liian ovela syödäkseen tekoperhoja. Lopulta perhosiiman lässähdys kasaan kalan päällä karkotti sen jonnekin alavirtaan ja Waiaun kalastelumme oli siltä erää kalastettu. Oli aika jatkaa matkaa.
|
|